50 Shades of Grey kinkyn silmin

Otetaan ensimmäisenä varmat pois: minähän olen ihan hiton kinky, jos se ei ole vielä jollekulle selvinnyt. Minun kinkyyteni ei kuitenkaan ole tämän postauksen aihe.

Sen sijaan kävin tänään näkemässä kahden tunnin vilauksen siihen, mitä Pentti Perustöttöröö saattaa käsittää sanalla kinky, eli kävin katsomassa 50 Shadesin. Kirjat luin jo aiemmin, mutta pakkohan tämäkin oli lähteä katsomaan.

En ollut ihan 100% vakuuttunut. Seuraa lievän lieviä spoilereita.

Ensimmäisenä silmään pisti leffan nimihenkilön Christian Greyn karisman ja luonteen puute. Sen, mitä dominoivia sadisteja tunnen, jokaisella on ollut noin miljoona kertaa enemmän presenssiä ja vakuuttavuutta, vaikka olisivat maanneet krapulassa sohvalla raapimassa itseään Batman-kalsareiden alta. Kun hahmon ympäriltä riisutaan raha, autot, lentokoneet ja niin edelleen, jäljelle jää puhaltamalla kaatuva pikkupoika. Erityisesti leffan loppupuolella, Greyn antaessa tiukkoja komentoja alaisilleen, ensimmäinen reaktio on tarjota tikkari ja taputtaa päälaelle kun pikku Jaana-Petterillä on niin paha mieli.

Leffan toinen päähahmo, Anastasia Steele, ei jätä sen vakuuttavampaa mielikuvaa. Typykällä ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai omien rajojen tajua, vaan Grey voi stalkata tätä mielin määrin ilman mainittavaa vastareaktiota. Loppua kohden Ana vähän elävöityy, mutta fiilis oli suunnilleen sama kuin jos juhannusfestareilla joisi koko illan muumilimsaa ja juuri ennen nukkumaanmenoa saisi kulauksen pilsneriä. Ei lämmittänyt enää siinä vaiheessa.

Kun tarinasta poimii pois kaikki viisi varsinaista kinkykohtausta, jäljelle jää ällöromanttinen kliseetykitys, jossa hahmot vuorotellen katsovat toistensa perään pää kallellaan huokaillen. Grey on kontrollifriikki, joka ei malta laskeaa Anastasiaa silmistään päiväksikään, ja dialogi on välillä todella kökköä. Meinasi naama sulaa muutamassakin kohtaa, mutta suurin pettymys oli silti se ah niin ihanan kinky seksi. Tai ennemminkin sen puute.

Greyn ”leikkihuoneessa” on kyllä kaikenlaista lelua ja piiskausvälinettä, mutta kahta lukuunottamatta niitä ei koko leffassa käytetä. Telineissä komeilevat kepit ovat toki pelottavan näköisiä, mutta ainakin omassa käytössä niitä menee rikki sellaista tahtia ettei niitä noin koristeellisiksi kannattaisi vaivautua tekemään. Ratsupiiskaa vähän vilautetaan ja muutaman kerran se viuhahtaa, mutta todella, todella kesysti. Avokämmen ja hapsupiiska eivät nekään vakuuta, kun lyöminen vastaa lähinnä pientä lämmittelyä omiin kokemuksiin verrattuna. Ilmankos Anan ääntely on sitä vaniljakohtauksista tuttua voihkintaa, kun läpsyttely on tuollaista tasoa.

Kaikista suurin ongelma on kuitenkin se, että Greyn sadismi ja dominoivuus laitetaan elokuvassa lapsuuden traumojen ja käsittelemättömän menneisyyden syyksi. Ei pienintäkään elettä siihen suuntaan, että vallalla ja kivulla voisivat leikkiä myös tasapainoiset, tolkut ihmiset, koska hyihyikamalaa. En edes halua kuvitella, millaista olisi selittää omia mieltymyksiään sellaiselle ihmiselle, jonka ainoa kosketus aihepiiriin on 50 Shades of Grey.

Kaiken kaikkiaan elokuvan kantava teema, kinkyys ja vallalla leikkiminen, on aikamoinen kupla. Pahin antikliimaksi on kohtaus, jossa selkäänsä saanut Anastasia tuhertaa kyyneliä ja tivaa Christianilta, miksi tämä haluaa nähdä kumppaninsa itkevänä ja nujerrettuna. Oman kokemukseni mukaan juuri nuo tilanteet ovat niitä kauneimpia, syvällisimpiä ja yhdistävimpiä hetkiä, mutta leffassa asia esitetään täsmälleen päinvastoin. Anastasia vetäytyy, kieltää Greytä koskettamasta itseään ja pakenee. Aftercare loistaa poissaolollaan koko kaksituntisen ajan, mikä on omiaan luomaan mielikuvaa BDSM-harrastuksen haitallisuudesta.

Jotain positiivistakin löytyi: Grey käyttää kumia tunnollisesti uuden kumppanin kanssa, ja turvasanat mainitaan kahteenkin otteeseen. Ihan hakoteillä ei siis olla.

Kokonaisuutena 50 Shades jättää käteen hyvin vähän. Minkäänlaisena johdatuksena BDSM-harrastukseen se ei toimi, koska aihetta käsitellään traumojen purkamiskanavana ja sairauteen verrattavana tilana. Kevyenä viihteenä leffa on köykäinen paperinohuiden hahmojen ja kökön dialogin vuoksi. Ehkä ainoa meriitti on tapa, jolla kinkyseksiä on onnistuttu käsittelemään valtavirran hyväksymällä tavalla kauhistellen ja hupsuina fantasioina. Pikkusisko kirjoitti tästä niin osuvasti, etten ala hänen sanojaan toistamaan.

Jos menette katsomaan, muistakaa Oh Joy Sex Toyn vinkit. Älkää sekoittako fiktiota siihen, miten asioita kannattaa oikeassa elämässä tehdä.