sadismi

50 Shades of Grey kinkyn silmin

hihaton2 kommenttia

Otetaan ensimmäisenä varmat pois: minähän olen ihan hiton kinky, jos se ei ole vielä jollekulle selvinnyt. Minun kinkyyteni ei kuitenkaan ole tämän postauksen aihe.

Sen sijaan kävin tänään näkemässä kahden tunnin vilauksen siihen, mitä Pentti Perustöttöröö saattaa käsittää sanalla kinky, eli kävin katsomassa 50 Shadesin. Kirjat luin jo aiemmin, mutta pakkohan tämäkin oli lähteä katsomaan.

En ollut ihan 100% vakuuttunut. Seuraa lievän lieviä spoilereita.

Ensimmäisenä silmään pisti leffan nimihenkilön Christian Greyn karisman ja luonteen puute. Sen, mitä dominoivia sadisteja tunnen, jokaisella on ollut noin miljoona kertaa enemmän presenssiä ja vakuuttavuutta, vaikka olisivat maanneet krapulassa sohvalla raapimassa itseään Batman-kalsareiden alta. Kun hahmon ympäriltä riisutaan raha, autot, lentokoneet ja niin edelleen, jäljelle jää puhaltamalla kaatuva pikkupoika. Erityisesti leffan loppupuolella, Greyn antaessa tiukkoja komentoja alaisilleen, ensimmäinen reaktio on tarjota tikkari ja taputtaa päälaelle kun pikku Jaana-Petterillä on niin paha mieli.

Leffan toinen päähahmo, Anastasia Steele, ei jätä sen vakuuttavampaa mielikuvaa. Typykällä ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai omien rajojen tajua, vaan Grey voi stalkata tätä mielin määrin ilman mainittavaa vastareaktiota. Loppua kohden Ana vähän elävöityy, mutta fiilis oli suunnilleen sama kuin jos juhannusfestareilla joisi koko illan muumilimsaa ja juuri ennen nukkumaanmenoa saisi kulauksen pilsneriä. Ei lämmittänyt enää siinä vaiheessa.

Kun tarinasta poimii pois kaikki viisi varsinaista kinkykohtausta, jäljelle jää ällöromanttinen kliseetykitys, jossa hahmot vuorotellen katsovat toistensa perään pää kallellaan huokaillen. Grey on kontrollifriikki, joka ei malta laskeaa Anastasiaa silmistään päiväksikään, ja dialogi on välillä todella kökköä. Meinasi naama sulaa muutamassakin kohtaa, mutta suurin pettymys oli silti se ah niin ihanan kinky seksi. Tai ennemminkin sen puute.

Greyn ”leikkihuoneessa” on kyllä kaikenlaista lelua ja piiskausvälinettä, mutta kahta lukuunottamatta niitä ei koko leffassa käytetä. Telineissä komeilevat kepit ovat toki pelottavan näköisiä, mutta ainakin omassa käytössä niitä menee rikki sellaista tahtia ettei niitä noin koristeellisiksi kannattaisi vaivautua tekemään. Ratsupiiskaa vähän vilautetaan ja muutaman kerran se viuhahtaa, mutta todella, todella kesysti. Avokämmen ja hapsupiiska eivät nekään vakuuta, kun lyöminen vastaa lähinnä pientä lämmittelyä omiin kokemuksiin verrattuna. Ilmankos Anan ääntely on sitä vaniljakohtauksista tuttua voihkintaa, kun läpsyttely on tuollaista tasoa.

Kaikista suurin ongelma on kuitenkin se, että Greyn sadismi ja dominoivuus laitetaan elokuvassa lapsuuden traumojen ja käsittelemättömän menneisyyden syyksi. Ei pienintäkään elettä siihen suuntaan, että vallalla ja kivulla voisivat leikkiä myös tasapainoiset, tolkut ihmiset, koska hyihyikamalaa. En edes halua kuvitella, millaista olisi selittää omia mieltymyksiään sellaiselle ihmiselle, jonka ainoa kosketus aihepiiriin on 50 Shades of Grey.

Kaiken kaikkiaan elokuvan kantava teema, kinkyys ja vallalla leikkiminen, on aikamoinen kupla. Pahin antikliimaksi on kohtaus, jossa selkäänsä saanut Anastasia tuhertaa kyyneliä ja tivaa Christianilta, miksi tämä haluaa nähdä kumppaninsa itkevänä ja nujerrettuna. Oman kokemukseni mukaan juuri nuo tilanteet ovat niitä kauneimpia, syvällisimpiä ja yhdistävimpiä hetkiä, mutta leffassa asia esitetään täsmälleen päinvastoin. Anastasia vetäytyy, kieltää Greytä koskettamasta itseään ja pakenee. Aftercare loistaa poissaolollaan koko kaksituntisen ajan, mikä on omiaan luomaan mielikuvaa BDSM-harrastuksen haitallisuudesta.

Jotain positiivistakin löytyi: Grey käyttää kumia tunnollisesti uuden kumppanin kanssa, ja turvasanat mainitaan kahteenkin otteeseen. Ihan hakoteillä ei siis olla.

Kokonaisuutena 50 Shades jättää käteen hyvin vähän. Minkäänlaisena johdatuksena BDSM-harrastukseen se ei toimi, koska aihetta käsitellään traumojen purkamiskanavana ja sairauteen verrattavana tilana. Kevyenä viihteenä leffa on köykäinen paperinohuiden hahmojen ja kökön dialogin vuoksi. Ehkä ainoa meriitti on tapa, jolla kinkyseksiä on onnistuttu käsittelemään valtavirran hyväksymällä tavalla kauhistellen ja hupsuina fantasioina. Pikkusisko kirjoitti tästä niin osuvasti, etten ala hänen sanojaan toistamaan.

Jos menette katsomaan, muistakaa Oh Joy Sex Toyn vinkit. Älkää sekoittako fiktiota siihen, miten asioita kannattaa oikeassa elämässä tehdä.

BDSM, osa 3: S/M

hihaton1 kommentti

Tämä artikkelisarja on jo edennyt kolmanteen osaansa, eli on aika sukeltaa sadomasokismin maailmaan. Mainittakoon heti alkuun, että sadomasokismi poistettiin THL:n tautiluokituksista niinkin myöhään kuin 2011, samaan aikaan transvestismin (jota ei sovi sekoittaa transsukupuolisuuteen) kanssa. Maailma kehittyy, vaikkakin hitaasti.

Sadomasokismilla on nimikkeenä jossain määrin negatiivinen kaiku, mutta pohjimmiltaan kyseessä ei ole sen kummemmasta kuin kivusta ja sen tuottamisesta pitäminen. Sadistinen osapuoli saa tyydytystä tuottaessaan kipua masokistiselle osapuolelle, joka puolestaan saa kivusta kicksejä tavalla tai toisella. Jälleen kerran kaiken keskiössä on suostumus, enkä ainakaan tunne yhtään (BDSM-) sadistia joka haluaisi satuttaa ei-suostuvaista ihmistä.

Masokismikin on terminä usein väärinkäytetty, ikään kuin se tarkoittaisi kaiken mahdollisen kivun olevan ihmiselle nautinnollista. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan kivun laatu ja tilanne ratkaisevat: oma subini pelkää hammaslääkärissä käyntiä ja siitä aiheutuvaa kipua, mutta karkaa subspaceen huomattavasti pienemmällä kivulla oikeissa olosuhteissa. Subspacesta lisää myöhemmin.

Masokismi ei myöskään tarkoita sitä, etteikö kipu tuntuisi kivulta ja epämiellyttävältä. Se neula, piiska tai vaikka avokämmen sattuu kyllä, mutta sopivasti annosteltuna siihen voi upota ja jollain tavalla nauttia tilanteesta. Oma näkemykseni kivun nautinnollisuudesta perustuu endorfiineihin. Keho nimittäin reagoi kipuun mielihyvähormonien nimellä tunnetuilla välittäjäaineilla eli endorfiineilla. Vapautuvat endorfiinit vähentävät kipukokemusta, ja niiden vaikutus laimenee hitaammin kuin kipu, jolloin kehon endorfiinitaso on korkeammalla kuin kiputila edellyttäisi. Tämä voi olla ainakin yksi selitys sille, miksi kipusession jälkeinen mielentila on tyyni, euforinen ja rentoutunut.

Sadismille on vähemmän helposti löydettäviä fysiologisia selityksiä, mutta todennäköisesti taustalla ovat ainakin vallan tunne, lupa tehdä ”kiellettyjä” asioita, aggression purkaminen ja nautinto kumppanin nautinnosta. Lisäksi sadismi avaa uusia ovia olla luova ja käyttää omaa mielikuvitusta aivan uusilla tavoilla.

Tavallisin sadomasokistinen sessio lienee impact play, eli lyöminen joko paljain käsin tai kepeilllä, ruoskilla ja muilla välineillä. Lyöminen aloitetaan kevyesti ja intensiteettiä lisätään vähitellen, jotta keho ehtii reagoida kipuun. Hiljalleen kasvavaan kipuun on helpompi uppoutua ja totutella, kun taas äkillinen kova kipu laukaisee kehon puolustusmekanismit eikä miellyttävää tunnetta pääse syntymään. Varsinkin uusien kumppanien kanssa kommunikaatio on avainasemassa, jotta kipua tuottava osapuoli pysyy kärryillä siitä missä mennään. Kokemuksen ja tutustumisen myötä on helpompi ja helpompi lukea toisen reaktioita, jolloin puhettakin tarvitaan vähemmän.

Muita kivuntuottotapoja voivat olla esimerkiksi neulat, polttavat aineet (chili, inkivääri), erilaiset nipistimet, paineen aiheuttaminen köysillä, veitset, kuuma vaha, jää, sidontaotteet, hankalaan asentoon kahliminen ja noin miljoona muuta. Jälleen kerran vain mielikuvitus on rajana. Näistä lisää tulevissa artikkeleissa.

Mutta niin, se subspace. Sillä tarkoitetaan tilaa, jossa kipu (tai jokin muu intensiivinen tunne) valtaa mielen ja, kuten subini asian ilmaisee, saa pään lyömään tyhjää ja keskittymään vain siihen mitä on meneillään. Siihen liittyvät tyypillisesti euforia, leijumisen tunne, ajatusten vaimeneminen ja ajantajun katoaminen. Reaktiot ovat hyvin yksilökohtaisia, ja esimerkiksi itse olen ilman näkyvää syytä revennyt kahdeksi minuutiksi nauramaan tajutessani, että enempää kipua ei ole tulossa. Subspace ei liity pelkästään kipuun, vaan sen voi aiheuttaa melkein mikä tahansa BDSM-aktiviteetti: alistaminen, nöyryyttäminen, ihan mikä subin mieltymyksiin sopii.

Subspacea seuraa usein sub drop, joka on kuin eräänlainen krapula suuren nautinnon jälkeen. Sub dropin tyypillisiä oireita ovat alakuloisuus, jaksamattomuus, ahdistuneisuus ja synkät ajatukset, mutta ne menevät ohi yleensä päivässä tai parissa. Sub drop on erityisen vaikea hallita sellaisessa suhteessa, jossa kumppani joutuu lähtemään pian session jälkeen kotiinsa tai muuten kauemmas, eikä voi olla toiselle fyysisesti läsnä.

Subspacelle on myös vastakappale, topspace, jota kuvailisin vallan tunteesta juopumiseksi. Ainakaan itselläni se ei ole yhtä voimakas tila kuin subspace, koska dominoivana/sadistina on koko ajan pidettävä tolkku päässä ja seurattava tilannetta vaarallisten asioiden varalta. Toisaalta joissain tilanteissa topspace koostuu lähinnä täydellisestä keskittymisestä, omalla kohdallani esimerkiksi julkisesti neuloja käsitellessä. Uppoudun tekemiseeni niin, etten tajua ajankulua, ympärillä pyöriviä ihmisiä tai mitään muutakaan kumppanini reaktioiden ja neulojen laittamisen ulkopuolelta.

Vastaavasti top drop on myös olemassa, mutta se vaikuttaa kevyemmältä tilalta kuin sub drop. Arvelisin syynä olevan ainakin osaksi tuon kontrollin säilyttämisen, eli kun topspaceen ei pääse uppoamaan yhtä kokonaisvaltaisesti, myös ”paluu arkeen” on vähemmän rankka.

Ensi kerralla BDSM-artikkelisarjassa: kivun tuottamisen välineet, tavat ja perussäännöt, eli kipusession alkeet sekä jälkihoito.